Kutsun sinut jälleen kanssani syömään.  Mennään nytkin maailmalle kuten edelliselläkin kerralla.  Ja mennään paikkoihin, jotka eivät edes muistuta lähikorttelin ruokabaaria.

Käydään kolmessa erilaisessa ja erikoisessa paikassa.  Aloitetaan reissumme Marokosta.  Sehän on aikoinaan ollut varsin suosittu suomalaisten seuramatkojen kohde, mutta nyt sinne ei enää lennetä.  Ensimmäisen kohteen idea voidaan toteuttaa monessa maassa ja kohteessa.  Miksipä ei Suomessakin.

Kyseessä ei ole varsinainen ruokapaikka.  Ruokailu on kyllä etukäteen ilmoitettu yhtenä ohjelmanumerona.  Astutaan kalasataman laiturilta marokkolaiseen kalastusalukseen ja lähdetään merelle.  Mukana voi olla omat kalastusvälineet, kun kerran kyseessä on kalastusmatka.  Itsellänikin oli hieno virveli kotomaasta asti sinne raahattuna.  Omat välineet eivät ole kuitenkaan pakolliset, sillä ystävällinen laivan henkilökunta tuo kaikille halukkaille siimaa, jossa paino, koukku ja syötti.

Kastaminen siis tapahtuu meikäläisen pohjaongen tapaan.  Siinä hommassa vetelee nopeakätinen kaloja yhtä juoheasti pelkällä siimalla kuin välineilläkin.  Virveli oli kyllä mukava ja sillä vältti siiman sotkeentumisen.  Kaloja tuli helposti.  Oli jännää nähdä aivan erilaisia kaloja kuin meillä.  Jo muutamalla peräkkäisellä nostolla oli koukussa aina erilainen kala.  Mitähän ne kaikki oikein ovat?

Kalastamaan lähtenyt ehkä kymmenen turistin seurue sai aika nopeasti  laatikollisen kaloja.  Samaan aikaan oli aluksen kapteeni aloittanut ruuan valmistuksen, josta otsikkokuva.  Kuvassa hän on ryhtynyt tekemään ruokaan kuuluvaa salaattia.  Kuvia klikkaamalla saa niistä suuremmat. Ja toisessa kuvassa on saalistamme.  Tuttuja meikäläisiä ahvenia ei näy, mutta joukossa on myös kaloja, jotka selvästikin ovat ahventen sukua.

Ruoka oli tosi ammattitaidolla tehty.   Se oli myös taidokkaasti hedelmin ja lisukkein koristeltu.  Näytti aivan muunlaiselta kuin marokkolaisen laivapojan aamupalalta ja maistui hyvältä meistä kaikista poispilatuista turisteistakin. 

Jännä kokemus.  Kalastusreissuilla olin olut jo aikaisemminkin ja sen jälkeen, mutta tämä on kuitenkin ainoa kerta kun jo laivalla on saalis myös syöty.  Ihmettelin, tuleeko siellä joka reissulla tarpeeksi kaloja, vai onko varastossa varalla muita kaloja.  Ne etelän vedet taitavat kuitenkin olla aika antoisia – ja  ainakin meidän seurueemme oli tietysti tosi taitavia kalastajia. Öhöm.

*    *    *

Kun kalat maistuivat hyvälle, niin mitäs jos seuraavaksi menemme oikein rapuja syömään.  Pitääkö mennä Suomeen vai löytyykö eksoottisista ympäristöistä ravunsyöntipaikkoja?

Kyllä löytyy.  Menemme Portugaliin ja Lissabonista länteen Atlantin rannalle. Ja oi miten kaunista on muutenkin, onhan nyt huhtikuu. Kai muistat laulun Portugalin huhtikuu.  Siellä rannalla on pieni kalastajakaupunki Ericeira.  Kaupunki ja sen äyriäisravintolat ovat maan kuuluja, sinne tulevat rapuaikoina syömään niin portugalilaiset kuin autoilla liikkuvat turistitkin. 

Kaupunki on maalauksellinen nähtävyys muutenkin.  Sen erottaa valtamerestä korkea rantamuuri, jonka päältä voi ihailla avautuvia rantanäkymiä.  Kuvassakin näkyy rantamuurilla olevan runsaasti katselijoita.  Sieltä päin katsottuina oikealla on kalasatama, siitä vasemmalle päin kallioita ja välissä hiekkarantaa, sitten taas kallioita ja rannan suojaksi ajettuja valtavia kivilohkareita.  Rantarakenteiden tulee olla lujia, sillä Atlantin aallot ovat aivan eri luokkaa kuin esim Välimeren laineet. Jokainen aalto pitää rantaa lähestyessään voimakasta ääntä, se suhisee kuin suihkukone.

Kuvassa voi hahmottaa rantamuurin yläpuolella olevan aukion.  Menemme nyt sille aukiolle. Sen reunoilla on muutama ravunsyöntipaikka.  Me menemme siihen, jossa näyttää olevan eniten väkeä. Vielä ovella varmistamme, että sisällä oleva väki on ainakin pääosin portugalilaisia, ei turisteja.  Tämä se on, paikka josta olemme kuulleetkin.

Ja tuollahan niitä on nähtävissäkin, valtavia taskurapuja.  Ravintolan täyttää taukoamaton vasarointi ja kalkutus.  Äänet syntyvät  kun jokainen ruokailija nuijii isolla puunuijalla leipälaudan näköistä puualustaa vasten rikki rapujen panssarimaisia jalkoja.  Pitää oikein korottaa äänensä, että se kuuluisi kalkutuksesta huolimatta.  Niin muutkin puhuvat äänekkäästi.  On siis tunnelmaa.

Muistelen, että rapuja sai annoksella syödä niin paljon kuin vain jaksoi.  Ei niitä aivan hirveän monta jaksakaan, sillä ne ovat aika tuhtia ravintoa.  Saksien ja jalkojen lisäksi voi välillä hörppiä maukasta rapukeittoa, joka tarjoillaan samojen rapujen kuorissa.

Nyt kun on syöty mahtavasti, niin mennään mekin tuonne rantakadulle ja katsomaan muurilta ratanäkymiä.

Olipa tämäkin paikka ja nähtävyys.  Pitää vain olla rapuaika.  Eräällä toisella reissulla menimme niinikään Ericeiraan, mutta koko kaupunki oli täysin nukahtanut, ei väkeä, ei katsojia muurilla, ei turisteja, idyllinen kylläkin. 

*    *    *

Ihmisten on aina tehnyt mieli korkeille paikoille, josta näkee kauas.  Sellaisen mieliteon voi yhdistää myös syömiseen.  Muutamassa paikassa olen ollut ravintolassa jopa pilvien yläpuolella, mutta mieliinpainuvin on kuitenkin ollut ravintola Bangkokin pilvenpiirtäjän huipulla.

Reissumme päätteeksi mennään sinne nyt oikein illalliselle.  Kameraa ei oteta mukaan, sillä emme nyt esiinny erityisesti turisteina vaan vietämme iltaa kun pientä ohjelmaakin on luvassa.  Niinpä tässä oleva kuva on ravintolan omia virallisia kuvia, otettu sieltä ylhäältä.

Sinne mennään kahdella eri hissillä.  Ensin yhdellä ja keskivälissä hissin vaihto toiseen, joka menee ylös asti.  Näinhän on muuallakin hyvin korkeissa rakennuksissa.  Meillä on oikein pöytävaraus, varmuuden vuoksi.  Ravintolaan astuttuamme huomaamme, että varaus oli varmaan ihan turha, sillä avarissa saleissa ei ole väkeä kun muutamassa pöydässä.

Jotenkin olisi elävämpää, jos väkeä olisi ravintoloissa reilusti.  Myöhemmin tosin tämä pieni miehitys muodostui meille hyödylliseksi ja ikimuistettavaksi.  Ravintolassa oli sillä hetkellä varmasti enemmän henkilökuntaa kuin vieraita.  Silloin tarjoilu pelaa kuin unelma.  Siihen aikaan oli minulla tapana polttaa juhlavissa olosuhteissa juhlasikari – lopettanut, epäterveellisenä ei voi suositella. Kun otin sikarin laatikosta ilmestyi tarjoilija heti pöydän viereen.  Ja kun tökkäsin sen suuhuni, niin samassa hän ojensi siihen tulen.

Illan mittaan alkoi myös ohjelma.  Sitä ei ollut paljon, oliko sitten osa jätetty vieraiden vähäisyyden takia pois, mutta jäljelle jäänyt viihde sitä laadukkaampaa.  Sinne ilmestyi kaksi soittajaa, toinen soitti viulua ja toinen kitaraa.  Oletko nähnyt tai kuullut koskaan tällaisen bändin soittoa?  Mekin katselimme aluksi hiukan epäluuloisina.  Mutta voi mikä musiikkielämys!

Meillä oli tilaisuus jutella soittajien kanssa.  He olivat venäläisiä nuoria ja lahjakkaita ammattimuusikoita, käyneet useasti Suomessakin ja puhuivat jonkin sanan suomeakin.  Ja sitten keskustelun jälkeisestä musiikista olikin oleellinen osa tutuista suomaisista sävelmistä erinomaisia sovituksia vilulle ja kitaralle.  

Soittajat tulivat loppuajaksi aivan meidän pöytämme viereen ja soittivat meille. Outo tunne olla jossakin maailman ääressä ja kokea aivan odottamatta tuollaista.  Siinä oli ihan tippa silmässä kotomaatakin muistellessa…

Avautuvat näkymät kokealta yölliseen valaistuun jättikaupunkiin (väkeä n. 12 miljoonaa, kellään ei ole tarkkaa tietoa) olivat upeat. Tunnelmat ja näkymät vetivät ihan sanattomaksi poislähtöön asti. Eikä siinä lähtiessä olisi mitään kuullutkaan kun huimaa vauhtia alaspäin pudottautuvat hissit saivat korvat menemään lukkoon.

*    *    *

Kiitos taas seurasta.  Näitä erikoisia syömäpaikkoja on muistissani vielä lisääkin.  Jos näyttäisi siltä, että vielä toistekin voisit lähteä kanssani syömään, niin mennään toki.

Edellinen erikoisten syömäpaikkojen juttu on julkaistu syyskuussa tällä blogissa ja sen saa nopeasti esille tästä:

Ei muuta kuin syömään!

Kahvilassa käydään tässäkin, vaikka tämä aikamatkailu ei kuulukaan Ei muuta kuin syömään! -sarjaan:

Aikamatkalle tulevaisuuteen

Tagit: Kevennys